This site uses cookies.
Some of these cookies are essential to the operation of the site,
while others help to improve your experience by providing insights into how the site is being used.
For more information, please see the ProZ.com privacy policy.
Freelance translator and/or interpreter, Verified member
Data security
This person has a SecurePRO™ card. Because this person is not a ProZ.com Plus subscriber, to view his or her SecurePRO™ card you must be a ProZ.com Business member or Plus subscriber.
Affiliations
This person is not affiliated with any business or Blue Board record at ProZ.com.
Translation - Finnish This translation appeared in the Finnish literature magazine, Nuori Voima, in December 2014.
Olin tullut koko matkan meren poikki — kuvittele kuinka lohdutonta oli saapua tälle saarelle. Oliko yö vai päivä? Saari uinui sankkaan sumuun kietoutuneena. Räpyttelin silmiäni koettaen saada kokonaiskuvan saaresta. Toinen toistensa päälle kasatut paljaat kivenjärkäleet muodostivat jyrkähkön rinteen, ja siellä täällä saattoi erottaa häämöttävän, mustan luolansuun. Tämäkö oli olevinaan vuori? Ei ruohonkaistalettakaan.
Hortoilin pitkin rantaa jyrkänteen juurella. Aina silloin tällöin kuului omituinen huuto — eikä edes kovin kaukaa. Oliko se susi? Vai ehkä karhu? Olin uupunut pitkän matkan jäljiltä, mutta juuri siksi tunsinkin oloni entistä päättäväisemmäksi. Välittämättä huudoista jatkoin kuljeskelua saaren ympäri.
Hämmästyin saaren yksitoikkoisuudesta. Kävelin miten pitkälle tahansa, polku vain jatkui ja jatkui. Vuori oli oikealla puolellani; heti vasemmalla kohosi pystysuoraan karkea kiviseinämä. Niiden välistä kulki kuuden jalan levyinen, tasaisen paljas polku.
Päätin kävellä niin kauan kuin tietä riittäisi. En osaa edes kuvata sitä hämmennystä ja nääntymystä. Olin saanut rohkeutta, enkä pelännyt yhtään mitään.
Olinkohan kävellyt jo puolen virstaa. Seisoin toistamiseen lähtöpisteessä. Nyt tajusin, että polku vain pyörähtää vuoren ympäri. Olin eittämättä kiertänyt samaisen polun jo ainakin kahteen kertaan. Saari olikin pienempi kuin olin alun alkaen luullut.
Sumu oli alkanut vähitellen hälvetä, ja vuoren huippu vaikutti painuvan suoraan kulmiani vasten. Huippuja oli kolme. Keskimmäinen kumpu oli luultavasti noin kolmekymmentä, neljäkymmentä jalkaa korkea. Kumpu oli kuin kasa värikkäitä, litteitä kiviä. Toisella puolella sen rinne ulottui lempeästi nousten pienelle, terävälle harjanteelle. Vastakkaisella puolella taas oli äkkijyrkkä pudotus, joka loiveni puolivälissä. Lopulta rinne kohosi jälleen komealle, laakealle kukkulalle. Kallioseinämän ja kukkulan välisestä uomasta virtasi alas kapea vesiputous. Koko saari — erityisesti vesiputousta myötäilevät kalliot — oli tummana kosteudesta tiheän sumun jäljiltä.
Näin kaksi puuta. Yksi oli putouksen suulla. Se muistutti aivan ikivihreää tammea. Kukkulan laella oli toinen. Vastaavanlaista paksua puuta en ollut ennen nähnyt. Molemmat puut olivat kauttaaltaan näivettyneitä.
Tätä lohdutonta näkyä jäin tuijottamaan antaen ajatusteni harhailla. Usvan nyt kokonaan hälvetessä alkoivat auringon säteet osua keskimmäisen vuoren laelle. Sumun kostuttama huippu välkehti valossa. Aamuaurinko. Osaan erottaa aamun iltapäivästä tuoksun perusteella. Viimein siis oli aamunkoi.
Jokseenkin piristyneenä aloin raahautua ylös kalliota. Alhaalta katsottuna nousu oli vaikuttanut jyrkältä, mutta kavutessa löytyi aina seuraava jalansija. Kiipeäminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta kampesin itseni ylös vesiputouksen suulle.
Täällä auringon säteet osuivat suoraan kohti ja saatoin tuntea leppeän tuulen kasvoillani. Menin tammelta vaikuttaneen puun luo ja istahdin alas. Olikohan se ihan todella tammi, vai peräti japanintammi? Ehkä se olikin jokin havupuu? Katsoin ylös aina latvaan saakka. Viitisen ohutta ja kuollutta oksaa sojotti kohti taivasta. Alempana, käden ulottuvilla kasvavat oksat olivat lähes kaikki katkeilleet rumasti. Mitäpä jos kiipeäisin ylös.
myrskyävä lumi
minua kutsuu
Varmaankin tuuli. Aloin kivuta runkoa ylös.
vankeudesta minua
minua kutsuu
Väsyneenä saattaa kuvitella kuulevansa jos jonkinmoista laulamista. Saavutin viimein latvan ja kokeilin heilauttaa kuivaa oksaa pari kolme kertaa.
pahaisesta elämästäni
minua kutsuu
Naps! Kuollut oksa allani katkesi. Kömmähdykseltäni onnistuin jotenkuten luisumaan alas pitkin puunrunkoa.
”Piti sitten katkaista se!”
Se ääni kuului selvästi aivan pääni yläpuolelta. Puuhun yhä tarraten nousin pystyyn ja tähyilin tyhjin katsein äänen suuntaan. Ah. Väristys juoksi pitkin selkäpiitäni. Yksittäinen apina kiipesi vaivihkaa alas aurinkoista rinnettä. Tähän asti sisälläni velloneet tunteet ryöpsähtivät nyt kerralla ulos.
”Alas vaan sieltä! Minä juuri mursin oksan!”
”Se on minun puuni”, hän vastasi takaisin kallionreunan saavutettuaan. Näin vastattuaan hän lähti nyt tulemaan vesiputouksen suuntaan. Olin valmiina pitämään puoliani. Toinen vain tuijotti ja arvioi ulkomuotoani rypistellen ja kurtistellen kulmiaan. Lopulta rivillinen vitivalkoisia hampaita revähtikin nauramaan. Se ärsytti minua.
”Mikä naurattaa?”
”Mikäkö”, hän vastasi ”Olet tietenkin tullut meren takaa.”
”Juu”, minä nyökkäsin. Tuijotin putouksesta toinen toisensa jälkeen ryöpsähteleviä aaltoja. Kävin mielessäni läpi matkaa, jonka olin viettänyt tuskallisen pienen laatikon sisällä.
”Mikäs se nyt taas olikaan, iso ja leveä meri.”
”Jep”, nyökkäsin toistamiseen.
”No niin, ihan niin kuin minä.”
Näin mutistuaan hän kauhoi hiukan vettä putouksesta ja joi. Ennen pitkää istuimme vierekkäin.
”Ollaan samoilta seuduilta. Näkee jo yhdellä vilkaisulla. Kaikilla meidän konnuilla on nämä kiiltävät korvat”, hän antoi lujan nipistyksen korvalleni. Närkästyneenä tönäisin nipistelevän käpälän kauemmas. Katsoimme toisiimme ja purskahdimme nauruun. Tiedä häntä, aloin tuntea oloni rentoutuneeksi.
Aivan yhtäkkiä kantautui lähistöltä vihlovia ulvaisuja. Säikähtäneenä käännähdin ympäri. Lauma paksuhäntäisiä, karvaisia apinoita oli ryhmittäytynyt kukkulan laelle kiljumaan meille. Ponnahdin ylös.
”Annas olla vaan! Eiväthän ne meitä vastaan ole. Nuo kaverit ovat mölyapinoita. Ne ulvovat tuolla tavalla auringon suuntaan joka aamu.”
Jäin seisomaan hölmistyneenä. Apinoita oli kerääntymässä kaikille huipuille, istahdellen paistattelemaan aurinkoon.
”Ovatko nämä kaikki apinoita?”
Olin kuin unessa.
”Ovat kyllä, tosin eivät samoja kuin me. Noiden synnyinseudut ovat toisaalla.”
Seurailin tarkkaan apinaa toisen perään. Aamutuuli pörrötti äidin tuuhean valkeaa turkkia hänen imettäessään vastasyntynyttään. Taivaalle suunnattu iso punainen nenä — itsekseen hyräilevä apina. Upea raidallinen häntä keikkumassa puolelta toiselle — auringon keskellä parittelevat rakastavaiset. Siellä täällä käyskentelevä levoton yrmynaama.
Kuiskasin ystävälleni: ” Missä tämä paikka oikein on?”
Hyvänsuovin silmin hän vastasi: ” Minäkään en tiedä. Japanilta tämä ei vaikuta.”
”Niin kai”, päästin huokauksen. ”Mutta entäs tämä, tämä puuhan näyttää ihan Kiso-tammelta.”
Hän kääntyi ympäri, koputti pari kertaa kuollutta runkoa ja katsoi ylös latvaan saakka.
”Ei oikeastaan. Oksat kasvavat väärällä tavalla, ja kaarna hädin tuskin heijastaa auringon valoa, näetkös? Emme voi tietenkään täysin tietää ennen kuin se versoo.”
Seisoin siinä, nojasin runkoon ja kysyin häneltä: ”Miksi se ei ole versonut?”
”Se on ollut nuutunut keväästä asti. Oli jo silloin kun minä tulin tänne. Siitähän on — huhti-, touko-, kesä- — no, kulunut jo kolme kuukautta, mutta se vain jatkaa riutumista. Kai se on sitten istukas. Ei sillä tietty ole juuriakaan. Puu tuolla toisella puolella on vielä pahemmassa kunnossa: aivan noiden kavereiden sonnan peittämä.”
Näin sanoessaan hän osoitti sormellaan mölyapinoiden laumaa. Apinat olivat lakanneet kiljumasta, ja saarella oli nyt melko rauhallista.
”Etkö istuisi. Jutellaan.”
Istahdin aivan hänen vierelleen.
”Tämähän on aika hyvä paikka. Koko saarella juuri tämä on kaikkein paras: tänne osuu aurinko, täällä on puukin, ja lisäksi saamme kuulla veden äänen.” Hän vilkaisi tyytyväisenä pientä virtaa jalkojensa alla. ”Minä olen syntynyt Japanin pohjoispuolella, lähellä salmia. Yön tullen saattoi aina kuulla aaltojen rauhallisen loiskeen. Siinä vasta jotakin. Ikään kuin muistot rinnassani heräilisivät.”
Minuakin halutti kertoa kotiseudustani.
”Minä kaipaan enemmänkin puita kuin veden ääntä. Minä kun synnyin Keski-Japanissa, aivan vuorten keskellä. Lehtien tuoksu on minun mieleeni.”
”No, siinä olet oikeassa. Kaikki halajavat puita. Siksi jokainen tällä saarella mielii ja tahtoo istahtaa puun viereen — vaikka sitten vain yhden puun.” Puhuessaan hän haroi turkkia nivustensa kohdalta paljastaen useita paksuja, tummanpunaisia arpia. ”Oli hiukan vaikeuksia, että sain tämän paikan itselleni.”
Ajattelin että minun oli aika mennä. ”En tiennyt että paikka oli sinun.”
”Ei se mitään. En minä välitä. Yksinhän minä kuitenkin olen. Kyllä tänne toinen mahtuu. Mutta yritä olla katkomatta enempää oksia.”
Sumu oli nyt kadonnut kokonaan, ja edessämme avautui merkillinen näkymä. Vihreät lehdet. Ne minä näin ensimmäiseksi. Tajusin heti mikä vuodenaika oli. Synnyinseudullani tammenlehdet ovat kauneimmillaan näihin aikoihin. Kääntelin katsettani katsellen puurivistöjä ja vehreitä lehtiä. Mutta tämäkin huuma haihtui sillä samaisella hetkellä. Silmäni laajenivat toistamiseen hämmästyksestä. Lehtien alla, veden kostuttamalla soratiellä virtasi ryhmittäin sinisilmäisiä, valkoisiin pukeutuneita ihmisiä. Jopa nainen, jolla oli päässään prameita linnunsulkia! Sekä paksua käärmeennahkaista keppiä heilutteleva mies, joka hymyili vuoroin oikealle ja vasemmalle!
Ystäväni puristi värisevää ruumistani ja kuiskasi nopeasti: ”Älähän hermostu! Tällaista tämä on joka päivä.”
”Mitä on tekeillä? Nehän kaikki tavoittelevat meitä!” Muistin kaikki julmat koettelemukseni — vangitsemiseni vuorilla, ja kuinka saavuin saarelle. Puraisin alahuultani.
”Tästä alkaa näytös. Näytös meitä varten. Pidä suusi kiinni ja seuraa. Tämä voi olla melko hauskaa”, hän ohjeisti pikaisesti. Sitten hän kietaisi jälleen kätensä ympärilleni. Toisella kädellä hän osoitteli ihmisiä sieltä täältä ja alkoi supattaen kertoa minulle. Tuo tuossa on vaimo; joko hänestä tulee miehensä lelu tai käskyttäjä — hän tietää vain kaksi suuntaa elämässään. Ehkä ihmisen napa on juuri hänenlaisensa, kukapa tietää. Tuo on tutkija; tämä hassu kaveri hommaa leipänsä siteeraamalla jotakin kuollutta älykköä. Vaihtoehtoisesti hän tekee pilaa nykyisistä neroista. Tuollaisen näkeminen saa minut joka kerta vain uneliaaksi. Siellä menee näyttelijätär! Ilman ehostusta tämä kääkkä saa aikaan paremman näytöksen kuin lavalla ollessaan — Aaaa, kuinka minun takahammastani taas alkoi koskea, ystäväni matki. Tuota kutsutaan maanomistajaksi; pelkuri mieheksi, joka aina vain selittää kuinka hän yhä edelleen paiskii töitä. Häntä kun katsoo tuntuu kuin täit ryömisivät pitkin nenänvartta — yhtä ärsyttävää. Ja tuo tuolla, penkillä istuva mies valkoisine hansikkaineen, pahin koko joukosta. Häntä minä inhoan eniten. Katso nyt! Kun hän saapui paikalle, alkoi ilmassakin pyörteillä keltaisen paskan lemu.
Kuuntelin hänen jaaritteluaan puolella korvalla, sillä olin havainnut jotain ihan muuta. Kaksi paria palavia silmiä. Kirkkaan–sinisiä, ihmislasten silmiä. Jo jonkin aikaa nämä kaksi olivat kurkistelleet saarelle kivimuurin takaa, kasvot hädin tuskin aitaa ylempänä. Ilmeet olivat suorastaan ahneita. Molemmat olivat varmaankin poikia — lyhyet vaaleat hiukset heilahtelivat aamutuulessa. Toisen nenä oli keltaisenaan kesakoita, kun taas toisen pojan posket toivat mieleen vaaleat persikankukat.
Ennen pitkää nuo kaksi kallistivat päätään kuin tuumaillen. Sitten kesakkoinen poika supisti suutaan ja kuiskasi kiihtyneellä äänellä jotakin kaverinsa korvaan. Tartuin molemmin käsin ystävääni: ”Mitä hän sanoi? Kerro! Mitä nuo kaksi puhuvat?”
Ystäväni vaikutti hämmentyneeltä, ja lopetti lörpöttelynsä siihen paikkaan. Hän käänteli päätään minun kasvojeni ja poikien välillää. Ajatuksiinsa vajoten hän mutisi ja muikisteli, liikutteli suutaan. Sain käsityksen että hän oli melkoisen levoton. Senkin jälkeen kun pojat syljeskelivät joitain sanoja ja katosivat muurin taakse, hän oli edelleen empiväinen ja kynsi milloin otsaansa, milloin takapuoltaan. Lopulta suupieli vääntyi epäilyttävän kieroon hymyyn, ja hän aloitti hitaasti:
”He jupisivat kuinka mikään ei muutu, milloin he sitten tulevatkaan katsomaan.”
Ei muutu. Tajusin koko jutun. Epäilykseni olivat osuneet aivan oikeaan. Mikään ei muutu. Tämä oli arvostelua siis. Mehän tässä näytteillä olimme!
”Vai niin. Sinä siis valehtelit.” Murhaan tuon, ajattelin mielessäni.
Hän rutisti voimakkaasti vyötäröäni ja vastasi: ”Minua säälitti.”
Syöksyin hänen leveän rintansa päälle. Olin närkästynyt hänen osoittamastaan myötätunnosta, mutta sitäkin pahemmalta tuntui joutua sietämään omaa tyhmyyttäni.
”Lopeta tuo itkeminen. Se ei auta mitään.” Selkääni kevyesti taputtaen hän aloitti lopen uupuneesti: ”Tuon muurin ylle on pystytetty ohut puinen kyltti, näetkös? Meille siitä näkyy vain takaosa, kulunut ja likaisenpunainen pala puuta. Toiselle puolella taas, sinne on varmaan kirjoitettu jotain. Ihmiset selvästi lukevat. 'Japaninmakaki — erottuu kiiltävistä korvistaan', eikö vain. Tai ei. Ehkä siellä lukee jotain vielä nöyryyttävämpää.”
En halunnut edes kuunnella. Päästin irti hänen otteestaan ja ryntäsin takaisin kuolleen puun luo. Kiipesin ylös. Tarrasin latvuksiin ja katsoin ympäri saarta. Aurinko oli noussut jo korkealle, ja sinne tänne oli alkanut muodostua valkoista höyryä. Alhaalla noin satapäinen apinalauma paistatteli rauhallisesti päivää sinisen taivaan alla. Huikkasin putouksen luona kyhjöttävälle ystävälleni: ”Eikö kukaan tajua?”
Edes katsomatta ylös, hän vastasi takaisin: ”Nuoko? Luultavasti vain minä ja sinä.”
”Miksi kukaan ei häivy?”
”Aiotko paeta?”
”Aion.”
Vihreät lehdet. Soratie. Ihmisten virta.
”Eikö sinua pelota?”
Puristin silmäni kiinni. Hänen ei olisi pitänyt sanoa tuota.
Korviani hyväilevään tuuleen sekoittui matala hyräilyn ääni. Lauloiko hän? Silmiäni poltteli. Juuri tämä laulu oli pudottanut minut puusta. Pidin silmäni suljettuina ja kuuntelin.
”Hei kuule, tule alas sieltä. Tämä on hyvä paikka. Täällä on aurinkoa, meillä on puitakin, ja voi kuulla veden äänen. Tärkein kaikista: ei tarvitse huolehtia seuraavasta ateriasta.”
Hänen äänensä tuntui tulevan jostakin kaukaa. Samoin hiljainen nauru sen jälkeen.
Aah, mikä houkutus. Tämä houkutus vaikuttaa todelta. Ehkä se onkin? Sydämessäni tunsin valtavaa kamppailua. Vereni, vereni lähteet ovat siltikin vuorilla, ja sen huuto ei lakkaa.
— — en jää!
Kesäkuun puolessa väliä 1896 Lontoon museoon yhdistetyn eläintarhan toimistossa raportoitiin paosta. Liikkeistä ei tiettävästi ollut havaintoja, eikä paenneita ollut suinkaan yksi. Karkuteillä oli kaksi apinaa.
More
Less
Translation education
Other - University of Oulu
Experience
Years of experience: 8. Registered at ProZ.com: Feb 2015. Became a member: Mar 2018.